Los Rollos on pop-tuotannon ytimessä
Metsänvihreässä studiohuoneessa Helsingin Töölössä syntyy musiikkia, jonka radiokuuntelijat Suomessa hyvin tuntevat. Asialla ovat Iiro Paakkari (s. 1997) ja Arttu Istala (s. 1997), jotka tammikuussa 2024 pokkasivat Emma-gaalassa Vuoden tuottaja 2023 -palkinnon.
Heidän nimiään radion ohjelmajuonnoissa harvoin mainitaan, mutta jos soitettavan musiikin syntyjuuria jaksaa perata hieman syvemmältä, niin sieltähän he löytyvät.
Toimintansa Jaron & Istala -nimellä aloittanut duo on nykyisin Los Rollos, ja juuri heidän tuottamiaan hittejä ovat levyttäneet esimerkiksi Anna Abreu, Isac Elliot, Eveliina, Nelli Matula, sekä aivan hiljattain räppäri Turisti ja Jenni Vartiainen.
Rovaniemeltä lähtöisin olevat Iiro Paakkari ja Arttu Istala ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Varhain alkanut yhteinen soittoharrastus kasvoi samaa tahtia koulupoikien kanssa, ja aikuisuuden kynnyksellä alkoi vaikuttaa siltä, että musiikista voisi olla jopa leipäpuuksi. Se kortti oli katsottava ja sen katsominen on totisesti kannattanut, työ on mieluisaa ja sitä on riittänyt.
Äänitteen tuottajalla on joskus saatettu tarkoitettaa laskujen maksajaakin, mutta vinyylilevyjen valtakaudella vakiintuneen käytännön mukaan tuottaja on vastannut taiteellisen toteutuksen laadunvalvonnasta ja prosessin sujuvuudesta. Hän on siis eräänlainen uskottu henkilö, joka on yhtäällä kommentoinut ja ohjaillut taiteellista työtä studiossa, ja toisaalla valvonut samalla kirstunhaltijan etua budjetin vartijana. Tämä on ollut luontevaa silloin, kun säveltäjä sävelsi, sovittaja sovitti ja muusikot soittivat äänittäjän äänittäessä.
Nykyisin tuottajan rooli on kuitenkin usein moniulotteisempi ja saattaa olla ikäänkuin yhdistelmä kaikista edellä mainituista toimenkuvista. Los Rollosin toimintaa Iiro kuvailee näin:
– Tehdään ihan kaikkea: biittiä, melodiaa, tekstiä, tuotantoa…
Musiikkia ei siis välttämättä ole vielä olemassa ennen sessiota vaan sen luominen alkaa aivan alusta asti. Tai jollei ihan nollasta, niin jonkin artistilla olevan idean tai lyhyen aihelman pohjalta.
– Istutaan vaan tässä huoneessa, otetaan kitara käteen ja aletaan tekemään sitä biisiä. Sitten se vaan kasaantuu siitä pikku hiljaa, kuvailee Arttu, mutta toteaa, että toisenlaisiakin tapauksia on:
– Se on niin biisikohtaista. Välillä meille tulee myös ihan valmiita kappaleita, jotka on jo sävelletty ja soinnutettu. Silloin me vaan kirjaimellisesti tuotetaan: tehdään kaikki taustat ja artisti tulee tänne laulamaan, miksataan…
Myös tekstin kanssa Los Rollos on tottunut työskentelemään, mutta päävastuun sanoituksista on useimmiten kuitenkin jonkun muun harteilla. Teksti saattaa ollaa valmiiksi kirjoitettu tai sen tekijä osallistuu sessioon. Monet artistit kirjoittavat myös itse sanoituksia omiin kappaleisiin.
Ennen oli ennen, nyt on nyt
Artistivetoisessa pop-maailmassa äänitteiden teko ei enää välttämättä vaadi paikalle isoja orkestereita tai edes pienempää taustabändiä. Nykyajan studio rakentuu tietokoneen ja sen oheislaitteiden varaan. Siinä ovat yhdistyneenä tallennin ja miksauspöytä, äänenkäsittelyyn tarvittavat efektit ja pitkälti myös soittimet soundeineen – niin sanottuina virtuaali-instrumentteina.
Laulua, sekä "aitoja" soittimia – kitaroita ja bassoja, pianoa, saksofonia tai vaikkapa selloa ynnä muita – äänitetään edelleen mikrofonilla kokonaisuuden osaksi, mutta teos muotoillaan tietokoneessa soitin soittimelta ja raita kerrallaan.
– Sitten jos halutaan bändisoundia, ollaan käyty Sonic Pump -studiolla äänittämässä esimerkiksi oikeita rumpuja, mutta melkein kaiken pystyy tekemään täällä, kertoo Iiro Paakkari, ja antaa Artun jatkaa:
– Me ei ihan hirveästi tehdä sellaista bändisoundia, niin varmaan 98–99 prosenttia tehdään tässä huoneessa alusta loppuun, in-the-box. Esimerkiksi Isac Elliotin Kävi miten kävi on koko levy tehty tässä huoneessa.
Termi in-the-box on alalla vakiintunut ilmaus sille, että keskeisin työväline on juuri tietokone, jonka ohjelmistoilla tallennetaan ja muokataan ääntä. Ja vaikka työn alla oleva kappale olisi alkujaan kirjoitettu perinteisistä perinteisimpään tapaan akustisen kitaran säestyksellä laulumelodiaa tapaillen, on tietokone se työväline, jolla aihio työstetään julkaisvalmiiksi.
Genelec onnitteli Emma-palkinnon voittajia 8351B SAM -monitoreilla. Kuten The Ones -sarjan muissakin malleissa, kaiuttimen kolme eri kaiutinelementtiä on sijoitettu koteloon koaksiaalisesti, jolloin niiden toistamat eri taajuusalueet summautuvat toisiinsa ihanteellisesti. Muiden SAM eli Smart Active Monitor -mallien tavoin nämäkin kaiuttimet voidaan lisäksi virittää aina kulloisenkin kuunteluhuoneen akustiikan mukaisesti.
Genelec yllättää
Studion kaikkein tärkeimmät ominaisuudet liittyvät akustiikkaan ja kuuntelujärjestelmään. Jos huone on kaikuisa tai sen rakenteet aiheuttavat pahoja vääristymiä ääneen, on hyvin hankalaa tai mahdotonta arvioida kaikkea sitä, mitä boksin sisällä eli tietokoneella musiikille ja sen soundeille tehdään.
Kelpo akustiikan Los Rollos sai jo edeltävän toimijan peruina muuttaessaan äänitteiden masterointia harjoittaneelta Chart Makersilta vapautuneisiin tiloihin nelisen vuotta sitten. Toiminnan alkuun päästiin rivakasti, roudattiin vain omat kamppeet ja soittimet paikalle ja kytkettiin ne toimintakuntoon.
Eräänlainen uusi aikakausi puolestaan käynnistyi, kun upouudet Genelecin The Ones -sarjaa edustavat 8351B-kaiuttimet kannettiin sisään keväällä 2024, aivan yllättäen.
– Voitettiin Vuoden tuottaja -palkinto Emma-gaalassa ja saatiin Geneleciltä palkinnoksi tällaiset Onet. Siitä lähtien on sitten testailtu näiden kanssa ja aika lyhyessä ajassa näistä on tullut meidän päämonitorit, kuvailee Iiro, ja jatkaa:
– Meillä ei aikaisemmin ole ollut Genelecin kaiuttimia ja se Genelecin yleissoundi oli meille vähän tuntematon. Nyt kun ollaan vähän päästy tähän juttuun sisään, on ihan sellainen fiilis ettei enää tultaisi toimeen ilman. Näistä on tullut meidän päätyökalut.
Studiossa aiemmin pääkuunteluna palvellut, erillisellä subwooferilla tuettu ja kuuntelupisteestä hieman etäämmälle verraten leveäksi stereopariksi sijoitettu Adam-kaiutinjärjestelmä onkin jäänyt nyt vähemmälle käytölle.
Uudet Onet on sijoitettu lähemmäs kuuntelualuetta, eikä niiden kanssa käytetä erillistä subwooferia bassotoiston laajennukseen. Tämä on tuonut ihan uuden puolen työskentelyyn. Iiro kertoo:
– Me ollaan niin pitkän tehty tuommoisella setupilla, josta lähtee ihan hirveät festaribassot… Ja kun sitä on monta vuotta tykittänyt sillä tavalla, niin oikeastaan on aika kivaa tehdä musaa ilman sitä isoa bassosoundia. Tuntuu, että korvat jaksaa pitempään.
Aiempi systeemi on silti yhä edelleen kytkettynä ja kuunneltavissa, jos sellainen fiilis tulee.
– Me voidaan yhdellä napin painalluksella vaihtaa kuuntelu leveämpiin Adameihin subbarilla tai sitten takaisin Geneleciin, Arttu kertoo, ja jatkaa:
– Kun me saatiin Onet tänne ja alettiin testailla niitä, niin meillä oli alkuun sellainen idea, että käytetään Genelecejä enemmänkin miksaukseen. Mutta tosi nopeasti se kääntyi niin, että kun tykättiin siitä soundista niin paljon, niin käytetään niitä sitten kaikkeen – myös tuottamiseen.
Alkujuurena voi olla pelkkä idea tai melodian rimpsu, mieleentarttuva riffi tai kokonainen laulu. Sitten kääritään hihat ja ryhdytään tuottamaan. Kuvassa Iiro Paakkari.
Yhdessä sujuu
Parivaljakon pitkä taival on hionut yhteistyön saumattomaksi. Ja jos alussa jonkinlaisia erillisiä rooleja työnjaon suhteen noudatettiinkin, ne ovat käytännössä sulaneet lähes olemattomiin.
– Molemmat tekee kaikkia asioita, mutta jos pitää jotenkin sanoa, miten se voisi painottua, niin Artun vahvuudet on enemmän ehkä rytmisissä asioissa, rummuissa ja sen tyyppisissä jutuissa, ja mulla taas harmonioissa ja melodioissa. Mutta silti molemmat tekee ihan kaikkea, Iiro kuvailee, ja antaa puheenvuoron Artulle.
– Iiro on kyllä selkeästi enemmän miksaukseen suuntautuvampi. Mutta sitten biisinkirjoituksessa musta tuntuu, että mä mietin enemmän tekstiä ja Iiro melodiaa… jos karkeasti pitäisi vetää.
Pop-tuotannosta palkitun työparin musiikilliset taustat juontavat hieman yllättäen raskaamman rokin pariin, ja niin Artulla kuin Iirollakin on nuoruusvuosiltaan vankka kokemus metallibändeissä soittamisesta. Yhteinen musiikintekeminen käynnistyi kuitenkin elektronisen tanssimusan (EDM) parissa.
– Meillä oli tosi vahva EDM-vaihe, alustaa Iiro.
– Ja sillä EDM:llä me päästiin alallekin, täydentää alunperin basistiksi tunnustautuva Arttu, jolta nykyisin taittuvat kuulemma "perusjutut" myös kitaralla.
Iiron osalta kaikki alkoi sähkökitaralla, jonka rinnalle akustinen kitara istuu luontevasti. Nykyisin työ painottuu kuitenkin paljolti sähköisten kosketinsoitinten soittamiseen.
Monitaitoisuudesta huolimatta kaikkea ei koeteta tehdä itse. Ovet vieraileville soittajilla avataan mielellään aina, kun tarpeita ilmenee.
– Jos tulee tilanteita, joissa halutaan jotain tosi spesifiä ja ehkä vaikeampaa, vaikka hienoa kitarasooloa, niin silloin ollaan pyydetty studioon mukaan Janne Raatikainen, joka on meidän mielestä yksi Suomen parhaimpia sähköskebatyyppejä.
– Ammattisoittajia on kiva palkata silloin, jos tuntuu että tarvitaan jotain erikoisempaa, toteaa Arttu.
Puheeksi tulevat jousisoittimet, joiden korvaaminen koneella on työlästä, eikä aina välttämättä johtaisi haluttuun lopputulokseen. Silloin tilataan koko paketti ammattilaiselta, eikä tapana ole sanella liian tarkasti mitä pakettiin laitetaan.
– Me tykätään sellaisesta lähestymistavasta, että annetaan vapaat kädet tyyliin "tee kaikkea mitä tulee mieleen", niin me voidaan sitten leikitellä erilaisilla vaihtoehdoilla, kuvailee Iiro.
– Ja mielummin liikaa kuin liian vähän, täydentää Arttu.
Sujuvan yhteistyön perustana on yhteinen näkemys siitä mihin pyritään.
– Isoissa linjoissa meillä on hyvin samantyyppinen maku. Välillä jopa itsekin yllätytään siitä miten samalla tavalla kuullaan joitain asioita. Mutta joissain pienissä asioissa voi olla erojakin. Niinkuin just eilen, kun meillä oli hyvä keskustelu yhden tuotannossa olevan biisin haitsusoundin pituudesta: että onko se "tsh" vai "tssshhh". Arttu epäili, että mä olen käynyt salaa lyhentämässä sitä haitsun sustainia puoli sekuntia, mutta mä en suostunut myöntämään mitään.
– Pieniä esteettisiä eroja, Arttu kuittaa.
Työstä valtaosa tehdään yhdessä, mutta ei ihan aina.
– Välillä jompi kumpi tulee tekemään jotain omaa soosia, joka sitten tsekataan yhdessä, Arttu kertoo.
Yhtenäisistä näkemyksistä huolimatta tsekkaus ei silti tarkoita, että kaikki menee aina läpi. Asioista uskalletaan ja osataan myös olla rakentavasti eri mieltä.
– Musta se on hyvä, että me pystytään keskenämme rehellisesti kommunikoimaan, jos ollaan eri mieltä jostain ideasta. Se on hyvä ettei olla liikaa jossain sellaisessa kaikukammiossa, Iiro toteaa.
Työpäivät pidetään kohtuullisina ja pelisuunnitelma selkeänä. Arttu kertoo:
– Nykyisin me tullaan siinä kymmenen, kahdentoista pintaan tänne. Joko meillä on varattu artistin kanssa sessio, jossa tehdään uutta musaa tai edistetään jotain vanhaa biisiä. Tai sitten meillä on pöydällä jonkun biisin tuotantoduuni – tai useita eri biisejä, joiden tuotantoa edistetään. Ja sitten kuudesta kahdeksaan tuntia koetetaan edistää sitä mitä pöydällä sinä päivänä on.
Rautaa on taottava silloin, kun se on kuumaa. Ja biisit pitää tehdä loppuun niin, ettei tekijän suhde työstettävään ideaan pääse väljähtymään. Toisinaan prosessi voi kuitenkin venyä pitkäksikin ja siitä huolimatta suhde tekemisen kohteeseen pysyy raikkaana.
– Välillä on ollut biisejä, joiden tekeminen valmiiksi on saattanut kestää ajallisesti vaikka puoli vuotta. Se on ollut pöydällä ja sitä on vähän väliä edistetty ja se on ollut kiva biisi. Siinä on ollut ympärillä hyvää haippia ja sitä on ollut tosi kiva tehdä. Silloin se ei tunnu raskaalta eikä puuroudu korvissa, kertoo Iiro, ja jatkaa:
– Mutta sitten on ollut biisejä, jotka on olleet niin vaikeita saada toimimaan… Joudutaan tekemään levy-yhtiölle tai artistille ehkä todella monta eri versiota siitä samasta ideasta. Jossain vaiheessa se sitten puuroutuu omissa korvissa.
Arttu paljastaa, että seurauksena voi olla vahva hylkimisreaktio:
– Joitain biisejä ei olla sitten valmiina kuunneltu enää koskaan, kun ne on kuultu jo niin monta kertaa siinä tekovaiheessa… Fiilis on lähtenyt!
Ja lisää hetken mietittyään:
– Jos kolme kertaa pyydetään kokonaan uusiksi, niin alkaa tökkimään…
Toisinaan aika ei ehkä vain ole suosiollinen juuri jonkin tietyn asian tekemiseen, tai idea ei herätä vastakaikua tekijöissä. Kemiat eivät niin sanotusti kohtaa.
– Jos me saadaan tuotantopöydälle biisi ja tuntuu, ettei siihen saada vahvaa intuitiota ja tuntuu ettei mihinkään ideaan olla oikein tyytyväisiä, niin yleensä se on sitten siitä biisistä kiinni. Jos meille tulee biisi, joka tuntuu heti tosi hyvältä, niin ei ole kertaakaan ollut tilannetta että ei oltaisi saatu siitä myös tosi hyvää tuotantoa, Arttu kertoo.
Ja jos tähdet ovat kohdillaan ts. biisin idea on kirkas ja selkeä, ja sopivasti innostava, ei kauaa tarvitse nokkaa tuhistaa.
– Meillä kestää noin kaksi päivää tehdä tuotanto alusta loppuun. Ensimmäinen on konseptointipäivä ja toinen päivä on sound designia ja viimeistelyä, toteaa Iiro.
Iiro Paakkari ja Arttu Istala ovat työstäneet lukemattomia hittejä studiossaan. Kuvassa Arttu.
Ideasta musiikiksi
Musiikin tallennukseen ja koostamiseen Los Rollos käyttää PC-tietokonetta ja Ableton-ohjelmaa. Kaksikko kertoo edustavansa tässä suhteessa vähemmistöä, alan yleisin valinta kun taitaa olla Mac ja siinä ohjelmana joko Logic Pro tai Pro Tools.
– Me ollaan tällaisia Ableton-käännyttäjiä ja yritetään aina puhua jengiä vaihtamaan Abletoniin, koska se on meidän mielestä paras, naurahtaa Arttu, ja toteaa että "PC tulee ihan vaan vanhasta tottumuksesta". Periaatteesta ei ole kyse, Macciakin on kuulemma kokeiltu, mutta sen käyttö ei vaan tuntunut yhtä luontevalta.
Iiron mukaan Abletonin valintaa puoltaa kaksikon tapa tehdä musiikkia pitkälti sample-pohjaisesti ja sound design -lähestymiskulmasta, apprikoi Iiro.
– Jos tykkää käsitellä sampleja, niin Ableton on siinä yksi parhaimpia. Hyviä biisejähän voi tehdä vaikka MixCraftilla tai millä tahansa softalla ja musta tuntuu, että erot voi olla joissain jutuissa tosi pieniäkin. Sellaisia hyvin pieniä henkilökohtaisia preferenssejä, että mistä tykkää.
– Mutta kyllä samplekontrolli on Abletonissa ihan ylivoimainen, lataa Arttu kuitiksi keskustelun tähän osuuteen.
Sample on käsitteenä laaja, sillä se voi tarkoittaa yhtä yksittäistä tallennettua ääntä, kuten vaikkapa virvelirummun iskua, jolloin samplet sijoitetaan osaksi musiikkia samalla periaatteella kuin soittajaa ohjeistettaisiin lyömään rumpua tietyissä kohdissa kappalen rytmistä kudosta. Toisaalta sample voi olla kestoltaan hyvinkin pitkä, rummuista puhuttaessa esimerkiksi tahdin tai useamman mittainen pätkä komppia, joka voidaan sitten tarvittaessa määrätä toistumaan niin sanottuina luuppeina eli peräkkäin yhä uudestaan soivina silmukoina aina niin monta kertaa kuin halutaan.
Samplet ovat siis kuin rakennuspalikoita, joista kootaan musiikkia palikoita toisiinsa sovittelemalla ja tästä päästäänkin kätevästi siihen sound designiin eli äänisuunnittelu-teemaan. Palikoita ei nimittäin tarvitse, eikä niitä useinkaan käytetä sellaisenaan, vaan niitä voi esimerkiksi hidastaa tai nopeuttaa, virittää eri sävelkorkeudelle, soittaa vain osittain tai kääntää takaperin, yhdistellä toisiinsa päällekkäin soivina kerroksina ja niin pois päin.
Kun mukaan otetaan kaikki konventionaalisemmat äänenmuokkauksen keinot ekvalisoinnista eli kansankielellä äänenvärin säätämisestä varsinaisiin efekteihin, alkaa rakennuspalikoista muovautua tekijänsä näkemysten mukaista äänikollaasia.
Raaka-aineen saatavuudesta ei tällaisen työskentelyn parissa tarvitse murehtia. Tekijänoikeuksista vapautettuja sample-kokoelmia eli "sample-kirjastoja" myydään kertapaketteina ja jatkuvasti täydentyvinä pilvipalveluina. Eräs tunnetuimmista on Splice, jonka aarteisin voi lunastaa kuukausilisenssillä käyttöoikeuden haluamassaan laajuudessa.
Kirjastot nopeuttavat työskentelyä, mutta kokonaan niiden varaan ei voi heittäytyä.
– Paras on, kun ottaa samplen valmiista kirjastosta ja vääntää siitä jotain spessumpaa… muuttaa nuotteja, tai vähän rikkoo sitä jollakin tavalla, Arttu kertoo ja antaa Iiron havainnollistaa asiaa esimerkillä:
– Voi olla vaikka sellainen tilanne, että biisissä on jo rummut, mutta tulee fiilis että niissä pitäisi olla jotain kompleksisuutta vielä lisää. Silloin voi olla hauska ottaa siihen joku perkussioluuppi mukaan. Se saattaa olla sitten vaikka viiden sekunnin mittainen ja siinä voi tapahtua paljonkin kaikkea.
Luonnollisestikaan tuollaista lyömäsoitinluuppiakaan ei tarvitse käyttää sellaisenaan, vaan siitä voidaan leikata mukaan vain jokin tietty osa, joka istutetaan uuteen ympäristöönsä vaikkapa nopeutta tai virettä muuntelemalla.
Tällaisen valmisaineksen muokkauksen lisäksi soivaa materiaa biiseihin kootaan paljon myös ihan omista soundeista koostuvista jutuista, Arttu kertoo.
– Molempia tapoja tulee käytettyä. Mutta erityisesti silloin, kun on writers block ja tuntuu ettei irtoa ideoita, niin Splicestä on helppo tutkiskella, että löytyisikö jotain mistä lähteä liikkeelle. Jotain sellaista mikä sytyttäisi sen inspiksen ja millä saisi tekemisen taas käynnistymään, vahvistaa Iiro.
– Sieltä voi hakea myös ihan vaikka jonkun tekstuurin soundiin. Jos ollaan esimerkiksi soitettu syntikalla pari layeria jo päällekkäin, niin yleensä me lisätään siihen vielä jotain päälle, vaikka ihan tekstuuri. Sillä saadaan jo heti uniikimman kuuloinen soundi, Arttu kertoo Iiron myötäillessä:
– Sound Design on meidän tuottamisen keskiössä, ja siihen me laitetaan välillä jopa ehkä vähän liikaakin aikaa. Semmoisiin asioihin, mitä välttämättä kaikki ei edes poimi sieltä biiseistä, ja tehdään siinä mielessä vähän ehkä turhia tunteja joissain asioissa. Mutta se on meille sydämen asia.
Jos tuottajakaksikon työ hetkittäin tuntuukin menevän liian pikkutarkaksi yksityiskohtien huolitteluksi, täytyy isojen linjojen ilmiselvästi olla kunnossa, sillä voittopuolisesti tuotannot saavat levy-yhtiönkin hyväksynnän jotakuinkin sellaisenaan.
– Todella harvoin käy niin, että kaikki pitäisi tehdä ihan uusiksi, mutta yleensä on jotain mitä halutaan säätää.
– Pientä jumppausta ja pikkuviilausta aina löytyy, Arttu komppaa.
Splicella on jykevä asema eräänlaisena alan standardina ja samasta lähteestä ammentaa moni muukin musiikintekijä. Sellainen saattaa tuottaa onnenkantamoisena hauskojakin yhteensattumia.
– Meilläkin on käynyt niin, että tulee ulos biisi, jossa on käytetty jotain uutta Splice-luuppia, ja samassa New Music Fridayssa soitetaan joku toinen uusi Suomi-biisi, jossa on käytetty ihan samaa samplea, toteaa Iiro huvittuneena, ja kuittaa lopuksi:
– Happy accidents…
Jutun teksti: Lauri Paloposki
